Lukukokemuksena Suorittajan mieli – vapaudu ylikontrollista

Emilia Kujala, 2001. Otava.



Haluatko tehdä asiat aina oikein ja viimeisen päälle? Sanotaanko sinulle usein, että vähempikin riittäisi? Ihmetelläänkö jaksamistasi? Jäätkö jumiin varmisteluun, viimeistelyyn ja yksityiskohtiin? Oletko näiden toimintatapojen vuoksi välillä uupunut? Psykoterapeutti Emilia Kujala on kirjoittanut helposti lähestyttävän ja runsaasti esimerkkejä sisältävän kirjan taipumuksesta suorittamiseen ja ylikontrolliin. Tunnistin itseni jo otsikosta, joten kirja oli ehdottomasti otettava kesäloman lukemistoon. Minulla oli mahdollisuus kuunnella kirjaa äänikirjana sekä lukea sitä tekstinä. Voin suositella kirjaa molemmissa formaateissa. Teoksen kohderyhmäksi kirjoittaja on tarkoittanut kenet tahansa, jota asia koskettaa.


Teoksen tekee erityisen lähestyttäväksi kirjoittajan oma ääni. Hän peilaa mielestäni sopivassa suhteessa omia kokemuksiaan suorittamistaipumuksestaan. Näin hänen tekstistään tulee uskottavaa ja samastuttavaa. Asiakasesimerkit valottavat teemoja monipuolisesti. Teoriaa on mukana sopivassa suhteessa. Psykologina olisin välillä kaivannut sitä enemmän, mutta toisaalta silloin teoksen inhimillinen anti olisi saattanut mennä ohi. (Yritin tietoisesti varoa ylisuorittamista, enkä perehtynyt Kujalan listaamaan lähdekirjallisuuteen laatiakseni tämän kirja-arvostelun).


Suorittajan mielellä Kujala tarkoittaa taipumusta ja kykyä itsekontrolliin. Kujala avaa aluksi itsekontrollia kulttuurissamme arvostettuna piirteenä, jonka puute koetaan usein ongelmana. Kun ihmiset vain toimisivat aina siten, kuin heille ja yhteisölle olisi parhaaksi, kaikki olisi hyvin. Vahvaan itsekontrolliin ja suorittamiseen liittyviä ”hyveitä”, joiden kautta meitä arvotetaan - ja arvotamme itseämme suhteessa toisiin sekä omiin päämääriimme.


Kuva: Itsekuria arvostetaan ja sitä tavoitellaan. Innoitus yllä olevaan kuvaan tuli Emilia Kujalan kirjasta Suorittajan mieli.


Maailmassa mikään ei ole mustavalkoista. Suorittajan mieli -teos käsittelee itsekontrollin kääntöpuolta, josta Kujala on nähnyt kirjoitettavan aivan liian vähän. Korkean itsekurin haitalliset seuraukset ja kontrollin tarpeeseen kytkeytyvät tunteet, uskomukset ja tavat toimia ovat hänen kokemuksensa mukaan keskeisiä tekijöitä mm. mielialaoireiden, ahdistuneisuuden ja uupumisen taustalla.


Kuva: Ylikontrollin ansiosta saaduista tuloksista voi joutua maksamaan kalliin hinnan. Kuvassa esimerkkejä Emilia Kujalan (2001) Suorittajan mieli -kirjassa mainituista ylikontrollin taustatekijöistä, liitännäispiirteistä tai seurauksista.


Erityisesti pidin siitä, ettei kirja tarjoa patenttiratkaisuja, vaan punaisena lankana on asian tunnistaminen ja hyväksyminen. Vinkkejä annetaan sellaisten tunteiden ja kokemusten kanssa olemiseen, jotka laukaisevat tai pitävät yllä ylisuorittamista. Huomasin, että olen kulkenut todella pitkän tien tässä mielessä. Vaikka edelleen tietyillä elämän osa-alueilla suorittamistaipumus varmasti näkyy muillekin, iän myötä on tullut helpommaksi hyväksyä keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä itsessäni. Tämä on tärkeää, sillä havainnoimme ja tulkitsemme ympäristön asioita aina itsestämme käsin. Vaativuus itseä kohtaan heijastuu huomaamatta usein myös lähipiiriin, vaikkei sitä tietoisesti tarkoittaisi tai haluaisi. Vanhemmuudessa ja työpaikalla toimimme jatkuvasti malleina siitä, mitä riittää, ja miten paljon itsestä voi puristaa irti.


Lukijalle selvennetään, miten pärjäämiseen ja puurtamiseen liittyvät uskomukset selittyvät perustavanlaatuisilla tarpeillamme välttää epämiellyttäviä tunteita, kuten arvostelluksi ja hylätyksi tulemisen pelkoa tai huoliajatuksia epävarmuudesta ja avuttomuudesta. Aivoihimme on ohjelmoitu laumaeläimen lähtöasetus, että emme pärjää irrallaan ryhmästä. Suorittaminen kuvataan kaksiteräisenä miekkana. Se tuottaa huippuosaamista, mutta sen kanssa käsikädessä kulkevat usein mm. häpeän kokemus, turhankin kaavamainen ja järjestelmällinen toimintatapa sekä vaikeus rentoutua.


Kujala ei leimaa suorittamista psykopatologiaksi, vaan kirjoittaa henkilön ominaisuuksista. Näiden ominaisuuksien taustatekijöitä ovat biotemperamentti, kasvuolot ja opitut selviytymiskeinot. Ylikontrollointiin johtavia kehityskulkuja kuvataan lukijalle, joka haluaa ymmärtää paremmin omaa, läheisen tai asiakkaan käyttäytymismallia. Biotemperamenttiin liittyvänä taustatekijänä voi olla esim. herkkyys havaita mahdollisia uhkia ja ylivirittyä, mitä sanoitamme nykyään ahdistumistaipumukseksi. Neurokirjosta kiinnostuneena psykologina lisäisin tähän kokonaisuuteen vielä tarpeen kompensoida sellaisia kehityksellisiä piirteitä, joiden vuoksi henkilö kokee erityisesti sosiaalisissa tilanteissa epätietoisuutta, kelpaamattomuutta ja ulkopuolisuutta. Kujala mainitsee, että ylivirittyminen on tavallista myös ns. alikontrolloijilla. Heidän autonominen hermojärjestelmänsä perusasetus ei ensisijaisesti ohjaa vetäytymään tai lamaantumaan, vaan ratkaisemaan tilanteen näkyvämmin ja kuuluvammin. Toisaalta myös ylikontrolloijista voi kasvaa nimenomaan toimijoita: lapsesta saakka aikuismaisesti vastuuta kantavia "pärjääjiä".


Kujala kuvailee todennäköisesti luettavuuden ja yksinkertaistuksen vuoksi suorittajaa/ylikontrolloijaa ihmistyyppinä, vaikka toisaalta näiden piirteiden monet taustatekijät ja kehityspolut viittaavat pikemminkin ylikontrollitaipumukseen todennäköisyysjatkumolla. Se voi ilmetä voimakkaampana silloin, kun suorittamisesta palkitaan tai ylikontrollille on tarvetta. Tällainen ympäristö voi olla esim. menestymistä painottava ja epäonnistumisesta rankaiseva yhteisö. Ylikontrollia laukaisee usein elämän muutosvaihe, jossa kaikki opitut selviytymisstrategiat otetaan käyttöön. Kujala kuvailee, miten suorittaminen on osalle meistä ollut luontaisin ja kasvuympäristössämme sopeuttavin hallintakeino, jolla olemme saaneet monenlaisia tarpeitamme tyydytettyä. Hän niputtaa toiseen ääripäähän impulsiiviset henkilöt, joilla ei ole vahvaa itsesäätelykykyä tai tarvetta siihen. Heitä suorittaja voi seurata kateellisenakin: kuinka jotkut uskaltavat heittäytyä, elää huolettomina hetkessä ja jättää vastuun muille? Kehityspsykologisessa mielessä ajattelen itsekontrollin tai itsesäätelyn kykynä, joka vahvistuu kaikilla iän myötä. Itsesäätelykyvyn puutteesta seuraa korjaavaa ja rankaisevaa palautetta useimmissa perheissä ja yhteisöissä. Kehitysvammatyössä opin, että alisäätely ja ylisäätely esiintyivät usein voimakkaina yksillä ja samoilla asiakkailla, sillä kontrollin menetys on niin pelottavaa, että siltä yrittää välttyä rutiineilla, sääntöjen pilkuntarkalla noudattamisella ja jatkuvilla varmistuksilla. Itsekontrollia odotetaan normatiivisesti viimeistään aikuiselta, laadullisesti ehkä hieman eritavoin eri sukupuolilta.


Kujalan mukaan kulttuurissamme ylisuorittamiseen kannustetaan yhä enemmän, joten harva meistä välttyy siltä täysin. Hän kirjoittaa myös kulttuurillemme ominaisesta ”ansaintalogiikasta”, jossa vasta työn tai treenin jälkeen saa nauttia, syödä ja levätä. Suorittajalle tähän nautintavaiheeseen ei tahdo löytyä aikaa, sillä aina on vielä jotain, mikä täytyy saada ensin kuntoon.


Ylikontrolliin taipuvaisimmat ottavat annetut ja oletetut ihanteet, odotukset ja vaatimukset tosissaan. Sääntöjen noudattaminen ja niiden laatiminen tuo ennakoitavuutta ja turvaa. Koulussa tai taitoharrastuksessa he kokevat, että sinnikkyyttä ja ahkeruutta (heidän erityistä lahjaansa) arvostetaan. Ylikontrolloiville viivästetyn palkkion odottaminen on Kujalan mukaan keskimääräistä helpompaa. He käyttävät strategiana esim. tavoitteenasettelua, jatkuvaa opiskelua, aikatauluttamista ja rutiineja. He onnistuvat lokeroimaan asioita ja etenemään suoraviivaisemmin maaliin. Tällä tyylillä saa luonnollisesti tuloksia, joten toimintatapa vahvistuu. On vaikea oppia toimimaan toisin (tai uskoa, että rennommallakin asenteella asiat lutviutuvat). Vastuu ja työmäärä kasaantuvat yksille ja samoille. Suorittajalle tarjotaan lisää haasteita. Hän uskoo itsekin pystyvänsä aina vain parempaan (jos vain yrittää enemmän). Hän ei halua pettää muiden odotuksia. Avun pyytämiseen on kynnys, eikä delegointi tule ensimmäisenä mieleen. Kun vaatimustasoa nostaa (muutenhan ei kehity), edessä on vääjäämättä uusi uhka: jotain, mitä ei vielä osaa eikä hallitse. Viilaamiseen, harjoitteluun ja järkeilyyn käytetystä ajasta huolimatta keskeneräisyyttä ja epäonnistumisen mahdollisuutta ei pääse pakoon. Myös fyysiset rajat tulevat vastaan, kun palautumiselle ei jää aikaa, tai omista biologisista tarpeista tingitään.


Kujala ammentaa paljon sosiaalipsykologin taustastaan. Hän muistuttaa, ettemme laumaeläiminä voi täysin olla vertaamatta itseämme toisiin ihmisiin, sillä tämä kyky on evolutiivisessa mielessä hengissäselviytymiskeino. Tästä seuraa, että tulemme aina kokemaan ainakin alitajuisesti olevamme huonompia, hitaampia, tyhmempiä, ja vähemmän viehättäviä/suosittuja kuin joku muu. Emme voi myöskään estää huoliajatuksiamme, vaikka tietyssä määrin niitä voi muokata ja opetella kyseenalaistamaan. Kolmanneksi, emme voi jatkuvasti säädellä tunteitamme, olivatpa ne miten epätoivottuja tahansa. Nämä kirjan muistutukset olivat mielestäni tärkeitä etenkin siksi, että mielenhallinnan ja riippumattomuuden tavoittelu kiehtoo juuri ylikontrolliin taipuvaisia.


Kirjassa paneudutaan hieman myös tunteiden ylikontrolloimiseen. Samalla lailla kuin täydellisyyden tavoittelu pyrkii suojaamaan riittämättömyyden kokemukselta, tunteiden suppea ilmaisu ulospäin on keino välttää esimerkiksi konflikteja. Kohtelias naamio voi piilottaa alleen häpeää omasta epävarmuudesta, väsymystä, turhautumista tai ainaisesta vastuunkannosta johtuvaa katkeruutta. Näin ei paljastu, että kaikkein aikaansaavinkin henkilö on vain ihminen. Kujala kuvailee, miten alun perin hyvä tarkoitus kääntyy itseään vastaan, sillä vain tunteita näyttämällä pääsee aitoon vuorovaikutukseen ja voi tulla hyväksytyksi omana itsenään, suorituksista huolimatta.


Tunteiden piilottaminen ja epämiellyttävien tunteiden välttäminen ei vähennä niiden voimaa. Ylikontrolliin altis jää usein yksin huoltensa, pelkojensa ja kiihtyneisyytensä kanssa. Suorin ja nopein tie rauhoittaa itseään on opetella parasympaattisen hermoston aktivointia hengitysharjoituksilla. Näin pahin tunnepiikki laantuu. Elimistömme ei kestä jatkuvaa ylivireystilaa, joten uupumisen välttämiseksi pysähtymisen opettelu on tärkeää. Kujala tarjoaa kirjassaan runsaasti harjoituksia itsensä ja uskomustensa ymmärtämiseen, tunteiden kanssa olemiseen ja sietämättömimpien tunnepiikkien säätelyyn välttämiskäyttäytymisen tai muiden arvostelun sijaan. Hän kannustaa samalla tuen hakemiseen lähipiiristä tai ammattilaiselta yksin sinnittelyn sijaan.


Korkea itsekuri ja määrätietoisuus eivät välttämättä näy työlle omistautumisena tai huippusuorituksina. Ne voivat kanavoitua vaikkapa kodinhoitoon, taideharrastukseen, ulkonäköön, terveyskäyttäytymiseen, somen päivittämiseen, lasten kasvatukseen tai vapaaehtoistoimintaan. Pidän mahdollisena, että mikä tahansa väylä tehdä keskivertoa paljon enemmän on mahdollista jokaiselle, sillä se tarjoaa niin paljon onnistumisen, innostumisen, uuden oppimisen ja aikaansaamisen kokemuksia. Vastuun ottaminen ja venyminen yhteisön eteen antaa merkitystä ja motivoi. Omien rajojen hakeminen voi olla kiinnostavaa ja stimuloivaa, ja auttaa jaksamaan sellaisia elämän asioita, joita itse ei voi hallita. Kyse on Kujalan mukaan tasapainosta: vaikeuttaako vai edistääkö kurinalainen tavoitteellisuus mm. yllättävissä tilanteissa joustamista, ihmissuhteiden ylläpitämistä sekä omasta hyvinvoinnista huolehtimista pitkällä aikavälillä?


Viimeisenä mainitsen kirjasta ns. korkean toimintakyvyn ahdistuksen. Ahkeruus ja tehokkuus kun eivät poista sitä, että olemme aina alttiita tuntemaan häpeää tai pelkoa. Elämä on arvaamatonta, vaikka yrittäisimme hankkia kaiken mahdollisen tiedon ja taidon. Suorittamisen oravanpyörästä on vaikea hypätä pois, sillä hypätessä kannamme silti mukanamme luontaisia taipumuksiamme, kasvukokemuksiamme ja sisäistämiämme uskomuksia. Kujala ei kirjallaan syyllistä, vaan silittää lempeästi suorittamiseen taipuvasta lukijaa. Olet tullut nähdyksi ja kokemuksesi on jaettu. Piirteesi ovat sekä voimavarasi että ansasi. On ok hengähtää ja laskea rimaa.

27 katselukertaa0 kommenttia