ADHD ja diagnoosin hyväksyminen
Kun ADHD-diagnoosi on saatu tai tulossa, ensimmäinen ammattilaiselle esitetty kysymys on yleensä: "Mitä se käytännössä tarkoittaa?" ja seuraava: "Miten sen kanssa tullaan toimeen?"
ADHD:sta on kokemukseni mukaan edelleen aivan liian vähän tietoa. Siihen liittyy edelleen ennakkoluuloja ja stereotyyppisiä mielikuvia, jotka tekevät diagnoosin hyväksymisestä vaikeaa ihmiselle itselleen - mutta joskus vielä vaikeampaa hänen läheisilleen, opettajilleen ja työtovereilleen. Hyväksynnän puute voi ajaa ihmisiä uupumuksen partaalle heidän koettaessaan ylikompensoida vaikeuksiaan, jotta eivät pettäisi kenenkään odotuksia.
Koulumaailmassa oppilaalta vaatii suurta rohkeutta kertoa epämääräisistä kokemuksista, joita esim. ahdistuneisuuden ja kuormittuneisuuden takana on. Ei ole helppoa myöntää, että asioita menee ohi ja ymmärtämättä, tehtäviä unohtuu, ja on vaikea saada hommat valmiiksi ajoissa. Erityisesti hyvin koulussa pärjäävien rauhallisten oppilaiden ADHD jää edelleen valitettavasti huomaamatta. Toisaalta myös impulsiivisten lasten toiminta leimataan usein vielä asenneongelmaksi tai laiskuudeksi. Jos oppilas kokee tulevansa usein väärinymmärretyksi ja syyttä torutuksi, loukkaavansa muita tahtomattaan tai tuntee olevansa epämääräisellä tavalla erilainen kuin muut, on melkein pakko kehitellä suojareaktioita ja korvaavia tapoja pitää itsekunnioitusta yllä. ADHD itsessään altistaa jatkuvalle pinnistelylle ja alisuoriutumiselle. Opiskelijoilla, joilla on ADHD ja/tai oppimisvaikeuksia, on keskimääräistä alhaisempi itsearvostuksen tunne. Näin siis, vaikka henkilö olisi yhteiskunnan silmissä onnistunut ja päässyt korkeakouluun.
Myös aikuisilla on tarve tulla hyväksytyksi omana itsenään. Aikuiset ovat Schrevelin ym. haastattelututkimuksessa raportoineet ADHD:n sosiaalisten haittojen olleen vaikeimmin kestettävissä ja vaikuttaneen heidän minäkuvaansa. Aikuiset, joilla on ADHD-piirteitä, ovat joskus olleet lapsia, joilla on ADHD-piirteitä. Hyväksymisprosessi voi aikuisella vaatia aikamatkaa vuosikymmenten taakse. Yksittäiset kokemukset ja vuorovaikutustilanteet alkavat vähitellen muokata minäkäsitystä ja rooliodotuksia. Moni toimintataipumus voi saada selityksensä siitä, että se on alun perin ollut keino kompensoida toiminnanohjauksen haasteita. Moni on esimerkiksi aikuisena aina reilusti etuajassa, jotta välttyisi kokemasta sitä myöhästymisen aiheuttamaa hätääntymistä, mikä on lapsena ollut luontainen seuraus ajanhallinnan haasteista.
Erilaisuuden kokemus heijastuu toisilla sisäisenä syyllisyyden kokemuksena ja pelkona, että ei riitä omana itseään. Suurimmalla osalla ADHD:n rinnalla esiintyykin vähintään jossain vaiheessa elämänkaarta päällekkäisiä oireita, kuten ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja psykosomaattista oireilua. Perfektionismi, sääntöihin nojautuminen, pitkälle kouluttautuminen ja työlle omistautuminen voivat palvella itsekunnioituksen säilymistä ja sen varmistamista, että tietää ja osaa edes joissakin asioissa enemmän kuin moni muu. Sitten on heitä, joilla huomio on luonnostaan aina kääntynyt enemmän ulospäin, ja toisten tekemien epäkohtien huomaamisesta on tullut tapa. Kun on aina itse neuvomassa ja kontrolloimassa, ei pääse niin helposti syntymään tilanteita, joissa olisi itse ADHD-piirteiden vuoksi ”syytettyjen penkillä”, kun ei ole noudattanut ja ymmärtänyt ohjeita. Kummassakaan tapauksessa kukaan muu ei ehkä hoksaisi ensimmäiseksi epäillä ADHD:ta – ehkä ei henkilö itsekään. Siksi diagnoosi voi pakottaa tutkimaan itseään uudella tavalla.
Lähipiirin ihmisten on erittäin tärkeää ymmärtää, että ADHD-diagnoosin hyväksyminen tarjoaa lapselle ja nuorelle (ja aikuisellekin) tilan kertoa rehellisesti siitä, kun ei jaksa, osaa eikä pysty. Kaikkein tärkeintä on, että henkilö kokee hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Hän ei voi muuttaa aivojensa toimintaa tai rakennetta vain päättämällä olla parempi versio itsestään - vaikka juuri tätä hän lienee yrittänyt vuodesta toiseen.
Hyväksymisprosessiin kuuluu käydä läpi suru siitä, että ADHD:sta johtuen moni asia on työläämpää, eikä onnistu loppuun asti. Joistakin normatiivisista odotuksista on ehkä luovuttava, ja kasvatettava vahvaa kuorta kestääkseen sen, ettei lapsi tai itse mahdu sievästi muottiin. On normaalia reagoida ensin kyseenalaistamalla tällaisia ”diagnoosileimoja” ja saada aikaa kohdata asia. Joskus prosessointi voi kestää vuosia.
Vanhempi ja opettaja voi kokea epäonnistuvansa neuroepätyypillisen lapsen kasvattamisessa. Valitettavasti häpeä siitä, ”ettei lapsi toimi oppikirjan mukaan”, sisäistyy huomaamatta myös osaksi lapsen sisäistä kokemusmaailmaa, hänen häpeäkseen olla ”hankala lapsi”. ADHD:n hyväksyminen voi vapauttaa tästä syyllisyydentaakasta, jos aikuinen lähtee tätä kautta rakentamaan vaihtoehtoista tarinaa: miten kaikki ne kerrat, kun lapsi menetti malttinsa julkisella paikalla tai kieltäytyi lähtemästä kouluun valtavan stressin vuoksi, kertovat oikeastaan siitä, miten sinnikkäitä kaikki olivat etsiessään ratkaisuja ja miten jostakin aina löytyi voimavaroja. Tai miten lapsi tuotti nämä keinot selviytyäkseen ylivoimaisessa tilanteessa osoittaen näin kykyä suojella jotakin osaa itsessään. Neurokirjon piirteiden kanssa eläminen opettaa pitkällä aikavälillä arvostamaan hyviä päiviä ja sellaisia asioita, joita joku muu ei edes huomaisi. Aivot ovat elin, joka muovautuu. Kun tietyt yhteydet eivät toimi tehokkaasti, jollain toisella alueella saattaa olla tavallista vilkkaampaa. Monet neurokirjon ihmiset ovatkin monilahjakkaita, vaikka käytännön arjessa olisi hankaluuksia. Jokaisella ADHD-ihmisellä on tärkeää olla elämässään mahdollisuus toteuttaa vahvuuksiaan luovasti.
Hyväksymisprosessiin voi kuulua myös surua menetetyistä mahdollisuuksista. Se on tavallista etenkin heidän kohdallaan, joiden lapsuudessa ADHD-piirteitä ei osattu vielä tunnistaa. Vanhemman roolissa tällaiset aikuiset osaavat perätä omille lapsilleen riittävän ja oikea-aikaisen avun, sillä he tuntevat omissa nahoissaan, miten merkittävästä asiasta on kyse. Psykologina olen vaikuttunut kaikista niistä vanhempien kertomuksista, joissa on avattu kipeitäkin kokemuksia ja autettu ymmärtämään sukupolvien ketjua näiden piirteiden esiintymisessä.
Synnynnäisten ADHD-piirteiden hyväksyminen on avain siihen, että erilaisia apukeinoja voi alkaa systemaattisesti ja pitkäjänteisesti suunnittelemaan ja kokeilemaan. Sitoutuminen muutokseen nimittäin perustuu mm. motivaatioon. Motivaatioon taas vaikuttaa se, miten hyvin uskoo kykyynsä saavuttaa tavoitteensa ja saada tarvittaessa tukea. ADHD:hen liittyy yhtenä keskeisenä neuropsykologisista syistä johtuvana piirteenä taipumus luovuttaa, kun asia muuttuu liian monimutkaiseksi, vaikeaksi tai ei-kiinnostavaksi. On vaikea tsempata, kun tehtävämäärä ahdistaa, eikä aloittaminen ja keskittyminen kerta kaikkiaan onnistu. ADHD:sta johtuva impulsiivisuus saa heittämään herkemmin hanskat tiskiin vuorovaikutusongelmien ja epäoikeudenmukaisiksi arvioitujen sääntöjen vuoksi. Riippuu paljon syiden tulkitsemisesta, määritteleekö henkilö itsensä esim. vaihtelunhaluiseksi kokeilijaksi vaiko epäonnistujaksi. Yksi ratkaisu on kerta kaikkiaan hyväksyä, että moni aloitettu hanke jää puolitiehen, ja että virheitä tulee tapahtumaan kaikista yrityksistä huolimatta. On aivan ymmärrettävää, että kaikki uudet tukikeinotkaan eivät tule toimimaan tai ne unohtuvat. Mutta varmasti jotakin höydyllistä aina viriää.
Hyväksymisprosessissa hahmottuu myös se, mitä lopulta on tarpeen muuttaa. Joihinkin toimintataipumuksiin voi tyytyä, etenkin jos läheinen suostuu jatkamaan esim. muistuttelijana ja organisoijana. Jotkin piirteet voi kääntää vahvuudeksi tai supervoimaksi, kuten nykyään sanotaan. Esimerkiksi ADHD:lle tyypillinen taipumus innostua uusista projekteista miettimättä omia resursseja loppuun asti voi olla yhtä aikaa kiirestressin aiheuttaja ja juuri se vahvuus, joka saa kääntämään matkan varrella jokaisen kiven tavoitteeseen pääsemiseksi. Tämä taas voi motivoida kokeilemaan keinoja, jotka kompensoivat ADHD:sta johtuvia vaikeuksia kuten työmuistipulmia tai häiriöherkkyyttä.
Jatkuva toiminnanohjauspulmien ”kuntouttaminen” ja arjen rakenteiden muokkaaminen neurotyypillisten tahdissa elämiseksi vaatii paljon. Siihenkin voi väsyä. Niinpä hyväksymisprosessia on käytävä läpi elämän: mikä lopulta riittää, vaikka ideoita ja haaveita olisi niin paljon? Mikä on kyllin hyvää elämää minulle tai läheiselleni?
Hyväksyminen edellyttää tietoa ADHD-piirteiden ilmenemisestä juuri kyseisellä ihmisellä siinä elämäntilanteessa ja ympäristössä. Ne ovat tavallaan piirteitä, jotka tekevät henkilöstä sellaisen kuin hän on. Mikään ominaisuus ei ole mustavalkoisesti hyvä tai huono. Ympäristöstä riippuen se voi olla neutraali piirre (esim. puheliaisuus puheliaassa suvussa), este (tarkkaavuuden herpaantuminen lukiessa), haitta (työtehtävien unohtaminen tai ajatusten harhailu keskustellessa) tai jopa toivottu piirre (kuten urheilijan tarve liikkua paljon). Jokin ominaisuus, joka nuorena oli piilossa koulun tai synnyinkodin tarkan struktuurin vuoksi, on voinut alkaa vaivata vasta aikuisiällä. Silloin voi miettiä, miten struktuuria voisi järjestää aikuisarkeen lisää.
Hyväksymisprosessin työstämisvaiheessa monet kokevat tärkeänä keskustella asiasta ja hakea vertaistukea järjestöistä tai someryhmistä. Prosessiin voi kuulua tarve pohdiskella yksin ja ahmia kaikki mahdollinen tieto aiheesta. Ratkaisukeskeinen keinojen kokeileminen arjessa on omalla tavallaan asian ottamista haltuun. Joku voi purkaa itsetutkiskeluprosessinsa taiteen muotoon. Perheissä on tärkeää, että jokainen saisi käsitellä diagnoosia omaan tahtiinsa, toki muiden tarpeita kunnioittaen. Ammattilaisten apu keinojen miettimisessä voi auttaa kaikupohjan saamiseksi pohdinnalle - onko tämä nyt sitä ADHD:ta? Miten tavat toimia ja reagoida selittyvät tästä näkökulmasta?
On mietittävä sekin, kenelle diagnoosista haluaa kertoa, ja kuinka paljon jaksaa tarvittaessa purkaa muiden väärinkäsityksiä aiheesta. Kysymysten ja ehkä jopa vähättelyn tai torjunnan kohtaaminen on helpompaa, kun on käynyt asiaa läpi itsensä kanssa.
Se, hyväksyy henkilö tai hänen omaisensa ADHD-diagnoosin, ei muuta häntä ihmisenä. Piirteet ovat olemassa joka tapauksessa. Jos niiden merkityksen tunnistaa, voi kuitenkin ehkä luopua jossain määrin normaaliuden naamiosta ja kuormittavasta piirteiden peittelystä. Mihin tahansa ADHD-diagnoosi ei tietenkään oikeuta. Vastuu omasta toiminnasta on joka tapauksessa kannettava.
Moni on etsinyt oman vertaisryhmänsä taiteiden, tieteiden, urheilun, maailmanmatkailun ja yrittäjyyden kentiltä, joissa luodaan omia alakulttuurien normeja, erityisosaamista voi kehittää ja henkilö voi muokata ympäristöä vastaamaan paremmin omia tarpeitaan. Joskus hyväksymisprosessi koskeekin enemmän läheisen
rohkeita elämänvalintoja. Jotkut ovat valinneet tietoisesti toisinajattelijan roolin ja tehneet erilaisuudesta tärkeän osan identiteettiään. Jollekulle ADHD:n hyväksyminen on sitä, että vieraita voi kutsua, vaikka villakoirat vilistävät nurkissa ja kahvikin on loppu.
Lähteet:
Hallowell E. M. & Ratey J.J. (2010). Answers to Distraction. Anchor Books.
Schrevel S. ym. (2014). ‘Do I need to become someone else?’ A qualitative exploratory study into the experiences and needs of adults with ADHD. Health expectations : an international journal of public participation in health care and health policy 2016-02, Vol.19 (1), p.39-48.
Willoughby D. & Evans M. A. (2019). Self‐Processes of Acceptance, Compassion, and Regulation of Learning in University Students with Learning Disabilities and/or ADHD. Learning disabilities research and practice 2019-11, Vol.34 (4), p.175-184.